lauantai 7. marraskuuta 2015

Kiitos ja kumarrus

 Moi. En tiedä onko kukaan siellä ruudun takana enää lukemassa tätä blogia, mutta aattelin, että olis jo korkea aika päivitellä jotain. Eihän siitä Suomeen paluusta oo kun reilu neljä kuukautta, apua! Anteeks, ei tässä oikein voi muuta sanoa.

Oon suoraan sanottuna pelännyt avata tätä blogia. Täällä on patoutuneena kaikki paha olo ja muistot mitä mä vuoden aikana koin, ja niiden lukeminen ja pelkästään kuvien näkeminen satuttaa. Tai saa aikaan ihan älyttömän oudon fiiliksen. Mä en tunnista itteeni niistä. Ihan kun mä olisin ollut joku täysin toinen henkilö ton vuoden ajan ja "oikee Lotta" olis vaan seurannut sitä sivusta. Sillä olihan mun vuoteni suoraan sanottuna aika helvetin kamala. No niin, nyt se on sanottu ääneen, mitä sitä kaunistelemaan. Mä en todellakaan haluais kokea sitä uudestaan, oikeastaan haluaisin vaan unohtaa.


Niin ristiriitaselta kun se kuulostaakin, mä en kadu lähtöä ollenkaan. Ja vielä oudommalta kuulostaa,että olisin valmis lähtemään vaihtoon hetkenä minä hyvänsä uudestaan. Mutta en Zeelandiin, en Michiganiin, en oikeastaan edes Amerikkaan. Luulen, että kohdemaata valitessa tein ensimmäisen virheeni. Olin antanut New Yorkin, jossa olin käynyt aiemmin, luoda mulle kuvan koko Amerikasta. Tv ja elokuvat oli luonu kuvan uskomattoman avoimista, sosiaalisista, ja ystävällisistä ihmisistä, jotka varmasti haluaa tutustua kehen tahansa. High school -spiritista ja upeista juhlapyhistä. Mutta eihän se ollut sitä ja vaikka sen tavallaan tiesin ennen lähtöä, iski se kunnolla tajuntaan vasta paikanpäällä. Kun oli jo liian myöhäistä. Ja ne ensimmäiset kuuluisat kolme-neljä kuukautta mun vaihdosta... En vieläkään pysty puhumaan niistä itkemättä. Elin ne ikään kuin sumussa ja kun multa on kyselty niistä Suomessa en oo paljoa pystynyt sanomaan, sillä rehellisesti, en muista niistä oikeastaan paljon mitään. Muistan vaan kaikki tunteet ja nytkin kun mietin niitä, mua ottaa sydämestä. Miks just mulle kävi niin kuin kävi? Ja en silloin julkisesti kertonut paljoakaan mun ensimmäisestä hostperheestä ja mitä siellä tapahtu, enkä kerro nytkään, sillä koen sen liian henkilökohtaseks ja ei se perhe kaikesta huolimatta sitä ansaitse. Sanotaan vaan, että en toivo sellasta kenellekkään. Piste.



 
Tää blogi oli mulle aivan mahtava kanava purkaa sitä kaikkea. Ja sellasena se toimii oikeastaan nytkin, sillä en oo käsitellyt tota vuotta koko sinä aikana, kun oon ollu takasin Suomessa. On vaan sattunut liikaa. Takasin Suomessa oon nauttinut luonnosta, ruoasta, vapaudesta, perheestä ja ystävistä. Käynyt koulua, autokoulua, harrastanut, stressannut ja nauttinut Wanhojen tulosta, vetänyt taas kerhoa ja ollut isosena. Ollut. Ollut se ihminen millainen oikeesti oon, eikä elämäänsä itkevä ja kuoreensa vetäytynyt henkisesti satutettu vaihtari. Ja tiedän, että kaikella tällä on merkitys ja ne on jo nyt näkynyt mussa ja mun elämässä niin vahvasti, että tiedän vaihdon kannattaneen. Sarina, mun sveitsiläinen vaihtarikaveri tuli Suomeen ja meillä oli niin mahtavaa yhdessä, että tiedän kohtalolla olleen sormensa pelissä sijoittaessaan meidät Zeelandiin. Pelkästään Sarinan takia kannatti viettää vuosi siellä. Vaihto on myös yhdistänyt mua toisiin palanneisiin vaihtareihin niin vahvasti, oikeastaan mun tällä hetkellä läheisimmät ystävät on exvaihtareita. Ja tunnen itteni niin siunatuks, kun mulla on heidät. Joten taas yksi point lisää siihen listaan, että kannatti lähteä.
 
Tää blogi hiljenee ja en tiedä palaanko. Ehkä joskus hyvin satunnaisesti, jos tekee mieli kirjotella. Mutta haluan kiittää kaikkia, jotka tätä luki vaikka ei ehkä hirveän piristävää ollut. Toivottavasti mun jutuista oli ees jotain hyötyä/iloa/aihetta pohdintaan. Olitte aivan äärettömän tärkeä tuki ja en pysty sanoin kuvailemaan mun kiitollisuutta teitä kohtaan. KIITOS!



Ja kaikki, jotka miettii vaihtoonlähtöä. Lähtekää! Haluan sen olevan viimeisiä mielipiteitäni täällä blogissa kaikesta huolimatta. Sillä en kadu, en jossittele, en tunne katkeruutta. Tää matka oli repaleisin luku mun omasta elämän kirjasta, mutta se oli matka, joka muutti mua kaikista eniten. Teki musta vahvan ja osoitti, että on ok olla sellanen kun mä oon, tunneihminen joka itkee ja nauraa ja kaikkea muuta siltä väliltä viiden minuutin sisällä. Joten jo pelkästään henkisen kasvun takia lähtekää. Yksi point lisää.

Kiitos ja kumarrus, olitte ja ootte tärkeitä,

Lotta

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Lähteminen

 Lähteminen. Sana, joka on samaan aikaan niin positiivinen ja niin negatiivinen. Kuinka siitä aistii toivon jonkun uuden alusta, mutta myös ahdingon jonkun vanhan loppumisesta. Sana joka saa sisäisen vuoristoradan kulkemaan vain enemmän ja enemmän kilometrejä tunnissa, nopeammin ja nopeammin. Mä oon lähdössä. Jättämässä elämän, jota oon elänyt reilu kymmenen kuukautta taakse. Ottamassa sen matkalaukun taas käteeni, sulkemassa oven takanani ja hyppäämässä lentokoneen kyytiin. Tällä kertaa se lentokone ei vie mua kohti keskelle suurta ja tuntematonta. Tällä kertaa se vie mut kotiin, tuttuun ja turvalliseen. Valehtelisin, jos sanoisin ettei se aiheuta mun sisällä ihan hirveetä tunteiden kirjoa. Niin positiivisia kuin negatiivisia. Mut sitä se lähteminen ehkä on. Itsensä haastamista jättämään vanhan ja kohtaamaan uuden tunteiden kirjon vallatessa sun mielen. Mua ahdistaa, kun pelkästään ajattelen viimeistä päivää täällä. Mutta myös ahdistaa ajatus siitä, että jäisin tänne loppuelämäkseni. Koska koti on aina koti ja itken jo pelkästään ajatuksesta, että kohta saan halata perhettäni.

Vain tunteja aikaisemmin olen kuitenkin halannut toista perhettä. Ja se perhe on mulle älyttömän tärkeä ja mun kiitollisuutta heitä kohtaan ei voi edes sanoiksi pukea. En edes halua yrittää tiivistää sitä muutamaan lauseeseen, ei se ole edes mahdollista. Miten mä voisin sanoa tarpeeksi kiitoksia perheelle, joka otti tuntemattoman nuoren luokseen ja välitti. Otti mut osaks perhettään. Antoi mun nukkua veljen entisessä huoneessa, avata jääkaapin oven kun huvittaa. Ajoi pidempiä reittejä autolla, jotta voisin nähdä enemmän paikkoja. Kysyi minkä leffan haluan nähdä tai mitä täytteitä otetaan pizzaan. Arkisia juttuja, mutta silti niin isoja. Kuinka niiden merkityksen voisin kertoa. En mä vaan pysty. Mä oon halannut niitä viimeisen kerran kyyneleet silmissä enkä tiedä koska taas nähdään. Jos nähdään. Kun ei elämässä voi mistään olla täysin varma ja mä en tiedä tulenko ikinä enää laskemaan jalkojani Michiganin maalle. Mä toivon, että voin jonain päivänä palata. Mutta ei se tuu ikinä oleen täysin samanlaista. En tuu enää ikinä asumaan heidän luonaan, kävelemään aamulla huonosti nukutun yön jälkeen veljen kanssa koomassa koulun ovista sisään. Tallusteleen oppitunneilta toisille,harrastusten jälkeen rojahtamaan kotisohvalle ja kattomaan tv:tä heidän kanssaan.  Kokkaamaan dinneriä ja hyvien öiden toivomusten jälkeen raahautumaan yläkertaan. Nää niin arkiset asiat ei tuu enää tapahtumaan ja se tuntuu jotenkin niin lopulliselta. Kohta oon takaisin siinä mun tavallisessa arjessa, jota elin 17 vuotta. Mutta kaikki on muuttunu. Tai oikeestaan vaan mä oon muuttunu. Mut se muutos on niin iso, et tuntuu kuin koko maailma olis elänyt tän mun kanssa. Mutta eihän se oo totta. Vaan mä oon elänyt tän läpi ja kukaan ei tuu sitä täysin tajuamaan ikinä. Ja mä en tarkalleen tiedä mikä siellä Suomessa odottaa. Tai ketkä. Ja kuinka ne muhun nyt suhtautuu. Kukaan ei voi tietää. Ja se pelottaa. Epävarmuus pelottaa. Mut mä oon valmis ottamaan siitä selvää.



Mun päähän on tullut niin monta kertaa kuva siitä hetkestä, kun taas nään mun perheeni. Kuinka kävelen tuhansien ( no okei, varmaan VAAN kolmen :P ) matkalaukkuni kanssa käytävän päähän, jonka päässä on aula. Ja siellä aulassa ne odottaa. Juoksen ja halaan heitä niin pitkään. Itken onnesta ja tunteenpurkauksen jälkeen rauhotun. Siinä ne nyt on, voin oikeesti koskettaa niitä enkä vaan puhua Skypen kautta. Lähdetään lentokentältä ulos ja pääsen hengittämään Suomen ilmaa. Istun tuttuun autoon ja kotimatka alkaa. Odotan sitä niin paljon vaikka kaikki sen jälkeen pelottaa ja mietityttää. Kuinka kavereiden tapaaminen sujuu. Voidaanko vaan jatkaa siitä mihin jäätiin? Eka koulupäivä takasin TYKissä mietityttää. Ketkä muistaa mut, ketkä vastaa hymyyn. Ketkä sanoo hei, ketkä halaa? Mutta asioiden etukäteen jännittäminen ei auta mitään. Kaikki selviää ajallaan ja uskon kohtaloon. Asioilla on tapana mennä niin kuin on tarkotuskin. Joskus mennään kuoppien ja kiertoreittien kautta, mutta perille päästään. Toiset enemmän naarmuilla kuin toiset. Toiset onnellisempina kuin toiset.

Tää oli nyt vähän pohdiskelevampi postaus vaihteeks. Graduation oli kyllä vaihtovuoteni kohokohtia ja tuun sen varmasti muistamaan loppuelämäni. Graduation päivänä tuli kyllä tietynlainen tosi haikee fiilis ja varsinkin kun all nighterissa meitä ajeltiin lava-autoilla taivasalla ja katselin tähtiä tuli mulla kyllä pisara silmäkulmaan. Tää on ihan pian ohi. Mulla ei oo enää montaa päivää täällä jäljellä, joten yritän nauttia niistä enkä istua koneella, joten en tiedä kuinka monta postausta vielä on tulossa. Jos en kaikkia haluamiani ehdi Amerikassa kirjottaa niin kirjotan sitten Suomessa. Enää 20 päivää jäljellä. En oo varmaan viäkään sitä ihan täysillä sisäistänyt.



keskiviikko 27. toukokuuta 2015

I have some ANSWERS

Ajattelin nyt vastata kysymyksiin, joita mun kysymyspostaukseen tuli. Niitä nyt ei oo ihan miljoonaa, mutta eiköhän näistä jonkin sortin postaus saada koottua! :) Kuvat on jotain vanhoja randomkuvia vuoden varrelta, koska puhelin ei oikein suostunu yhteistyöhön kanssani ja kuvien lähettäminen ei onnistunu. :/

 Vaihtoon lähtemisen miinukset ja plussat?

Lista ois ihan loputon, mutta tässä nyt muutamia

+ kielitaito kehittyy
+ itsenäistyminen, ihmisenä kasvaminen
+ uudet kokemukset
+ virheistä oppiminen
+ saa tavallaan toisen kodin ja toisen perheen toisesta maasta
+ oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen

- jää jälkeen kavereista koulussa
- missaa vuoden elämästä kotona
- elämä kohdemaassa ei ole aina ruusuilla tanssimista ja välillä voi olla tosi rankkaakin, ei elämä kotonakaan toki helppoa välttämättä ole, mutta musta tuntuu et vaihdossa ne vaikeet vaiheet tuntuu jotenkin paljon haastavammilta
- vanhat, penkkarit, abitouhut yms. siirtyy vuodella
- kahden elämän välillä pompottelu, kuinka usein olla yhteydessä kotiin niin ettei se vaikuta elämään kohdemaassa, hylkääkö kaverit, jos ei oo paljoo kontaktissa yms.


Miten sun järjestö on onnistunut sun tukemisessa?

Mun järjestö Up Education on kyllä osoittautunut hyväksi valinnaksi! Kuulumisia kysellään kuukauden parin välein ja kun mulla oli esimerkiksi haastava perheenvaihtotilanne auttoi Upi tosi paljon! Ilman niitä en tiedä olisinko ikinä saanut vaihdettua perhettä, sillä mun järjestö Amerikassa eli ISE ei oo kyllä kovin suurta vaikutusta tehnyt. Aluevalvojan tuki on ollut aika olematonta ja perheenvaihtoa tehdessä kääntyi aikalailla mua vastaan. Kuitenkin korkeemmassa asemassa työskennelleet työntekijät, joiden kanssa jouduin myös soitteleen, ottivat mut tosissaan ja auttoivat! Jos mulla ei olis ollu perheenvaihtohäslinkiä niin tuskin sitä järjestön tukea ois niin paljon huomannu. Mutta Up Educationia voin kyllä lämpimästi suositella, tuntuu että palvelu on yksilöllisempää ja ollaan muutakin kun nimiä paperilla!




Ootko huomannut sun englannin ääntämyksen/tavan kirjoittaa muuttuneen amerikkalaisemmaksi?

Onhan ne toki vähän, mutta mulla on jotenkin niin vahva taipumus käyttää ihan correctia kielioppia, että ei tää rennompi jenkkipuhetyyli oo ihan täysillä iskeny haha. Monet sanookin, et osaan enkkua paremmin kun nää natiivit ja oon sen huomannu mm. koulun kirjoitelmissa, joista oon monesti saanut luokan parhaimpia pisteitä. Mut on mun puheeseen jotain lausahduksia ja sanoja kyllä tarttunu, joita en ollu ikinä kuullukkaan ennen ja alussa mun puhetyyli oli kuulemma tosi sophisticated, mutta ei taida enään niin olla. :D Kirjoittamisessa ei kyllä jenkkityyli oo kauheesti lisääntyny paitsi ehkä tekstatessa, tekstiviestit on paljon rennompaa enkkua enkä välitä niin paljoa kieliopista tai asialliselta kuulostamisesta. Haha tää kuulostaa ihan siltä, kun kirjottelisin jotain ihan hävyttömiä, en sentään! :D

Kuinka uskonnollisii amerikkalaiset on? Tuntuu et ne tunkee sanaa God joka paikkaan:D

En nyt voi koko Amerikan uskonnollisuutta tuomita tän paikkakunnan perusteella, mut siis joo mä asun kyllä tosi uskonnollisella alueella ja kyllä sen uskonnollisuuden näissä huomaa. Nuoret kiittää Jumalaa somessa, youth groupit yms on paljon yleisempiä, ja omaa uskonnollisuutta ei pelätä näyttää. Ruokarukoukset on tosi yleisiä ja ihmiset käy sunnuntaisin kirkossa ja kyllä, sitä God:dia kyllä laitetaan aika moneen paikkaan. Kodin seinälle, somepäivityksiin, ihan small talkiin yms. Itteenkin se on kyllä tarttunu enemmän, huomaan että God has blessed me... tulee kirjotettua paljon useemmin. Uskon siis kyllä itekkin ihan Jumalaan ja näin, mutta silti tää uskonnollisuus alkaa kyllä olla jo vähän liikaa. Mutta tosiaan, en halua väittää että koko Amerikassa näin olisi, ehkä se on vaan tää paikkakunta!




Olitko promeissa? Jos joo nii oliko sulla pari?

Olin joo ja ei ollut paria, tiedä sitten mikä mättää kun ei kukaan kysyny haha. No ei, en oo ollu kovin aktiivinen näihin jenkkipoikiin tutustumisessa. :D Mutta joo kuten edellisessä postauksessa tuli mainittua, ei ollut mikään huippukokemus, mutta olen silti ilonen, että menin. Tulipahan sekin koettua! Ja tanssiminen oli kivaa!

Onko kiva päästä takas Suomeen?

Tähän on vaan yks sana, KYLLÄ! Oon oppinut arvostaan Suomea ihan uudella tavalla ja oon oikeesti niin ylpee, kun voin sanoa olevani suomalainen. En oo ikinä ollu isänmaallinen ja kaikki muut kulttuurit on kiehtonu, mutta tän vuoden jälkeen kyllä tiedän missä mun on hyvä olla, Suomessa. ( Kyl ne Britit mua vähän silti kiinnostais vielä :D ) Suomi on vaan mahtava maa, meillä on yks parhaimmista koulutuksista, puhdasta ruokaa, kaunista luontoa silmänkantamattomiin, SAUNA ja RUISLEIPÄ, ja mulla on ainakin turvallinen olo kotona. Voi että, rakastan Suomea nykyään niin paljon, mun kotia. <3

Lähtisitkö jos saisit päättää uudelleen tän kaiken kokeneena?

Tää on kyllä vähän kinkkinen kysymys, mutta kyllä, lähtisin. En tosin Amerikkaan vaan jonnekkin päin Eurooppaa tai Austraaliaan. En ois ikinä löytäny itteeni ihmisenä ja kasvanu näin paljoo, jos en olis lähteny. Oon niin ilonen, et pääsen tavallaan alottaan kaikkee jotenkin uudistuneena. Tää vuosi on ollut ihan älyttömän rankka, mutta se on opettanut enemmän kun olisin ikinä voinu koulunpenkillä Suomessa oppia. Oon kiitollinen että sain tän kokea. Amerikka on osoittautunut ei niin sopivaksi kohdemaaks mulle, oon liian kiltti asumaan täällä, ja luulen et olisin Eurooppaan sopeutunu paremmin.


Mitä harrastat siellä? Kerro jotain harrastuksistasi :)

Harrastin täällä tennistä, dutch dancea, ja olin lisäks koulun dance programissa. Tennis oli siis kevään sport, joka oli joka päivä koulun jälkeen kello kolmesta viiteen plus matchit ja turnaukset. Tennikseen osallistuminen oli kyllä parhaita päätöksiä mitä tein, sai ajan kulumaan mukavalla tavalla ja kehityin älyttömästi siinä vajaassa kolmessa kuukaudessa! En siis ollu ikinä tennistä pelannu koulun liikkatunteja lukuunottamatta, joten aika taidoton olin aluks, mutta viimesissä peleissä voitettiin yhdet kovat vastustajat 8-3, joka oli kyllä yks mun tennisuran kohokohtia täällä. :D Dutch Dance alko joulun jälkeen ja jatku ihan loppukevääseen, jossa sit esiinnyttiin Tulip Time-festivaaleilla reilun viikon verran, jotka on siis maailman 3. suurimmat kukkafestivaalit :D. Tän paikkakunnan erikoisuus... Ja DD oli siis hollantilaista perinnetanssia puukengissä ja reenit oli kaks kertaa viikossa ennen koulua kello 6.15 aamulla ja myöhemmin keväällä myös koulun jälkeen. Oli kyllä hauska ja ainakin erilainen kokemus, jota kovin monet vaihtarit ei voi sanoa kokeilleensa, joten oon tosi ilonen, et lähdin mukaan. Dance Program on siis oppitunti eli 5x tanssia viikossa, plus konserttiviikot jouluna ja keväällä. Meidän tunteihin kuulu jazz, modern, hip hop ja baletti. Kehityin ihan älyttömästi tanssijana ja esiintyjänä ja varsinkin vikassa konsertissa mun esiintymistaitoja ja facial expressionseja kehuttiin ihan älyttömästi, josta oon oikeesti ylpee, koska yleisön eteen meneminen on aina ollut mulle vaikeeta ja jännittävää, mutta nyt se on paljon helpompaa tanssin takia. Dance Programia jään kyllä kaipaamaan kaikista eniten ja se olis ainoo syy miks tänne haluisin jäädä, koska se anto mulle niin paljon. No ehkä otan tanssia nyt enemmän Suomessa. :)

Onko sun mahdollista ajaa ajokorttia siellä vaihtovuoden aikana?

Tästä mulla ei oo kyllä paljoo tietoa, muut vaihtarit auttakaa! :D Mutta siis itse en ajanu, koska haluun sen ihan rauhassa Suomen turvallisemmassa liikenteessä suorittaa, ja oon kuullu vähän ristiriitasta juttua ajokortin täältä hankkimisesta. Jotkut on ajanu, mut sit sano, että Suomessa on selvinnyt et se ei käykkään. Toisilla se on käynyt, ja sit ei oo Suomessa tarvinnu muuta kun inssi tehdä. Meillä ainakin säännöissä oli, et ei saa moottoriajoneuvoja täällä ajaa, mut ehkä autokoulu olis poikkeus... Mää suosittelisin kysyyn poliisiasemalta Suomessa ennen lähtöä ja myös järjestöltä.





Miten koulu on sujunu ja millaista koulunkäynti on siellä verrattuna Suomeen?

Mulla suju koulu täällä kyllä tosi hyvin ja kaikista tuli A, paitsi hissasta B+, koska motivaatio oli vähän alhaalla :D. A on siis parhain arvosana ja F hylätty. Mut siis ennen vuotta olin kuullu, että ei siellä mitään työtä tarvi koulun eteen tehdä, mut en ihan niin kyllä itse sanois. Tietenkin asiaan saatto vaikuttaa, et mun koulu oli jotenkin parempitasosempi ja oppilaat keskivertoparempia esim. matikassa ja äikässä, joten päädyin ns. parempaan kouluun. Tein mää siis kyllä huomattavan paljon vähemmän työtä koulun eteen kun Suomessa ja oli koulu muutenkin rennompaa. Suurimpia eroja ehkä Suomeen se, että testejä on useita viikossa ja pakollisia testejä Statelta oli useita ja oppitunnit oli lyhyempiä ( 60min ) niinku välitunnitkin ( 8min ). Opettajat tuntu olevan enemmän kavereita oppilaiden kaa, kun opettajia ja asenne oli rennompi. Tietenkin myös koulun useet harrastukset  ja klubit on aika iso ero Suomeen. Mut ei se mitään High School Musical-koulunkäyntiä ollu vaan ihan tavallista tallaamista koulunkäytävillä ja oppitunneilta toisiin siirtymistä. Ei siis sillä, että mitään musikaalia olisin odottanu, mutta joo, ei nyt niin ihmeellistä.

Millaiset fiilikset sulla on kotiinpaluusta ja Suomesta nykyään?

Kuten jo tuli vähän kerrottua, aikas hyvät. Tuntuu, et tää vuosi on nyt aikalailla purkissa ja viimesetkin mehut siitä puristettu, ja oon aika ilonen, et pääsen taas Suomeen omaan ihanaan kotiin läheisteni pariin. Kouluakin on jopa ikävä. :D Tuun tietenkin ikävöimään tätä paikkaa ja sen ihmisiä, mutta nyt tiedän, että Jenkkeihin en kuulu. Suomee oon oppinu arvostaan niin paljon enemmän ja se on yks isoimpia eroja vuoden takaiseen Lottaan, joka ei kyllä isäinmaallinen ollu. :D Mutta nyt oon kyllä niin paljon enemmän samaa mieltä "On lottovoitto syntyä Suomeen."-lausahduksen kanssa ja tuntuu jotenkin niin hyvältä et itseasiassa tasan kuukauden päästä saan jalkani Suomen maaperälle laskea.

Voisitko kuvitella asuvasi Jenkeissä joskus?

En. Tai ehkä vuoden pari, mutta en missään nimessä loppuelämääni. ( Tai no never say never, kohta kuitenkin täällä asustelen. :D ) Tää society on kuitenkin liian feikki mun makuuni ja kaikenmaailman salailut, selkäänpuukottamiset, ja asioiden kaunistelut saa vaan mun verenpaineeni nousemaan. En haluais lytätä koko Jenkkejä tän yhden paikkakunnan perusteella, koska tietenkin jotkut paikat voi olla aivan ihania, mut mua ei kyllä ihan helpolla tänne asumaan sais. Tietenkin jos vaikka oma tai miehen työ sitä joskus vaatis voisin harkita asiaa, mutta en silleen "hei muutettaisko Jenkkeihin"'-asenteella kovin helposti lähtis. Enemmän mua kiinnostais esimerkiks Briteissä, Ranskassa tai Saksassa asuminen, eikä se Suomikaan nyt niin paha vaihtoehto ole. ;)

No tulihan tästä tekstiä! Kiitos paljon hyvistä kysymyksistä! Kesäloma tosiaan alko ja Graduation on torstaina ja kotiin sitten kuukauden päästä. Vähän on haikeet fiilikset, mutta kyllä kotiin on kiva palata! Mutta tuun myöhemmin höpötteleen lisää, nyt kun on enemmän aikaakin! Memorial Day viikonloppu oltiin Detroitin lähistöllä, siitä voisin yrittää jotakin postausta vääntää! :)





torstai 21. toukokuuta 2015

I don't know what to say

 Niin, I don't know what to say. Blogi on pitkään ollu tosi hiljanen ja kun oon tänne tullu päivitteleen on ne ollu tosi pintapuolisia juttuja. Mä en oo halunnut avata bloggeria, lukea eka muiden uskomattoman ihanista kokemuksista ja siitä kuinka ne rakastaa elämäänsä täällä, ja sen jälkeen tulla kirjottaan jotain "elämä on ihanaa"-postausta tänne. Kun ei se elämä ole. Kun ei se olis totta. Ja ne ihmiset, jotka mua yhtään tuntee tietää, että mä en pysty valehteleen, kiillottaan jotain kuvaa tästä kaikesta. Ja miks mä ees sen tekisin? Vaikuttaakseni jotenkin vähemmän epäonnistuneelta? Lisäämään vaan sitä kuvaa tuleville vaihtareille, että tää on yhtä unelmaa?



Sanon sen nyt vaan suoraan, tää vuosi on ehdottomasti ollut yks raastavimmista kokemuksista mitä oon ikinä kokenu. Samaan aikaan se on ollut yks opettavaisimmista jutuista mitä oon ikinä elämässäni saanut. Mä oon niin kiitollinen, että oon saanut kokea tän. Muuten mä en ois ikinä tajunnut kuinka hyvin mulla oli asiat Suomessa, kuinka epätäydellinen olen, kuinka kiero maailma ja sen ihmiset osaa olla, kuinka ihmiset jotka eka esittää välittävänsä voi kääntää selkänsä sulle seuraavana päivänä. Kuinka kaikki ei oo luottamuksen arvoisia, kuinka sun pitää muuttua ja taistella, kuinka elämä ottaa ja antaa niin paljon. Ja en todellakaan elänyt missään kuplassa ennen tätä, oon kokenut niin paljon kamalia asioita jo ennen tätä vuotta. Vuosien koulukiusaamisen, läheisten menettämisen, huolen toisten menettämisestä, selkäänpuukottamisen ja valehtelun. Ja valitettavasti oon kohdannut täällä asioita, joita en ois halunnut kohdata.



Otetaan nyt esimerkiks Prom. Päivä, jota olin odottanut koko vuoden ja josta olin kuullut niin paljon hyvää. Päivää ennen promia mulle sanotaan, etten voikkaan mennä siinä porukassa mitä piti, mun hostveljen porukassa. Kuinka mulle valehdellen sekin porukka oli koottu. Kiitos kun kerroitte aikasin, olisin voinut ettiä jotkut toiset. No menen parin muun vaihtarikaverin kanssa sitten. Promiin saavuttua kaks niistä sanoo menevänsä vessaan ja tulevansa pian takasin. No eipä ikinä tullut. Jätti mut ja yhden toisen tytön ihan kaksistaan sanomatta yhtään mitään. Ja mä olin kutsunut ne. Niin, onko reilua? Ei mun mielestä. Nää tytöt oli huijannu ja valehdellu mulle jo niin monta kertaa ennestään, että en ees tiiä miks luotin niihin. Ehkä koska halusin uskoa, että kukaan ei vois ikinä tehdä noin kenellekkään toiselle. Että ihmiset vois olla hyviä ja luottamuksen arvoisia. Ja tää saattaa kuulostaa pikkujutulta, mut sen jälkeen kun oot tätä melkein vuoden kattellu, yrittäny jaksaa ja sit sulle tehdään näin... Itkin seuraavana yönä kello kolmeen aamuyöllä. Ja siks julkasen nyt vaan kuvia musta yksin. Koska mä kunnioitan ihmisiä enkä halua yhdistää niiden naamoja näihin tekoihin.

Mä haluan uskoa, että tällä on tarkoituksensa. "God has his plan." on phrase, jonka oon kuullut niin monta kertaa täällä. Kai sillä on syynsä miks päädyin uskonnolliseen pikkukylään, jonka asukkaatkin sanoo vihaavansa tätä paikkaa ja sen ihmisiä. Aluks ajattelin, että kaikki on vaan mun syytä. Pikkuhiljaa ymmärsin, ettei se ihan niin oo. Toki oon tehnyt virheitä, on asioita jotka ois pitänyt tehdä toisin. Mutta jos ihmiset ei oo yhtään vastaanottavaisia niin mitä siinä voi tehdä.

 Koulu loppu tiistaina. Itkin monta kertaa ja varsinkin kun enkunope piti varmaan kymmenen minuutin puheen musta ja kehua mua luokalle, oli tippa kyllä linssissä. Samaan aikaan olin kyllä jotenkin kans ilonen. Mun ei tarvis enää astua kouluun joka aamu tajuamaan kuinka erilailla kaikki vois olla ja kuinka oon epäonnistunut. Tanssi ja aerobics sekä tennis oli mun henkireiät. Ne autto mua jaksaan joka päivä. Löysin onneks pari ihanaa kaveria, mutta nekin suhteet jäi valitettavan pintapuolisiks.



Jotenkin ahdistaa kirjottaa tätä. Mä en haluais mun läheisten lukevan tätä, jottei niiden tarvis olla huolissaan. Kun ei niiden tarvi olla. Mä oon vaan ymmärtänyt että aina yrittäminenkään ei riitä. Mä oon kasvanut niin pirusti täällä, että jo pelkästään sen takia tää kannatti kokea. Ja on mulla täällä onneks paljon hyvääkin. Tuun ikävöimään tätä paikkaa kaikesta huolimatta. Onhan tää mun toinen elämä, niin epätäydellinen ja särkynytkin kuin se onkin.

Mua vähän jännittää julkasta tää postaus, mitäköhän ihmiset musta ajattelee? Mutta onko sillä loppujen lopuks niin paljon väliä? Kaikkia ei voi miellyttää. Haluan vaan kertoa, että tää ei oo ruusuilla tanssimista. Mut silti sen arvoista. Ja mulla on täällä viä noin kuukausi jäljellä, yritän ottaa siitä kaiken irti. Päivä päivältä, hetki hetkeltä, ja löytää ne positiiviset pienet asiat. Everything's alright.

tiistai 12. toukokuuta 2015

ASK!


Moikka! Ajattelin, että nyt vois olla aika tän blogin ensimmäiselle kysymyspostaukselle, en oo yhtään myöhässä en! :D Mutta kysykää siis mitä vaan vaihdosta, Jenkeistä, tästä vuodesta, tai mistä nyt vaan kiinnostaa ja mä yritän parhaani mukaan vastata!! Aikaa vois olla sellanen reilu viikko. Pistäkää kysymyksiä tulemaan! Ja mulla on nyt tosi kiire, promit oli ja meni, tulip time ja siellä esiintyminen vei voimat viime viikolla ja tennispelit vielä siihen kaiken päälle niin ei kyllä oo vapaa-aikaa jääny! Ja tällä viikolla on concert week tanssista, joten palailen sen jälkeen! Jos sais sit vaikka jotain vähän syvällisempää kirjotettua! Mutta mä meen nyt tästä historian projektin pariin,  heippahei!:) PS. Tässä muutes kuva, jonka valkkasin seniorkuvaks mietittyäni tunteja ja kysyttyäni ties kuinka monelta! Ei oo kyllä ikävä noita pitkiä hiuksia, lyhyemmät on paljon helpommat!! Liittyy taas niin paljon vaihtarivuoteen, oon jollain ihme höpöttelytuulella! :D

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Spring Break 2015

 Moikkamoi! Taas vierähti hetki viime postauksesta, mutta täällä ollaan taas kädet näppäimistöllä valmiina kertomaan mun Spring Breakista, jonka viimeistä päivää täällä itseasiassa just nyt viettelen. Mitään sen erikoisempaa tähän lomaan ei oo kuulunu, mutta on ollu tosi rentouttava tauko koulusta vaikka vähemmän mä tietenkin täällä paiskin töitä koulun eteen kun koti-Suomessa, mutta hei loma on aina loma! Meillä alko Spring Break siis viimeviikon torstaina ja tennisreenitkin oli peruttu, joten pääsin heti aikasin koulun jälkeen lomalle. Alotin siis tosiaan springsporttina tenniksen, pelaan junior varsityssa ja hyvä vaan niin, en oo aiemmin pelannut, joten mun taidoilla nyt ei varsityyn edes olis asiaa :D. Mutta oon jo kehittynyt huisasti ja tenniksessä on kivoja tyttöjä, joten tein mielestäni hyvän päätöksen kun päätin lähteä mukaan. Lisäks oon Dutch Dancessa, en oo varma oonko siitä jo hörissy jotain, mutta se on kaks kertaa viikossa tenniksen jälkeen ja pian on Tulip Time, jossa sit esiinnytään viikon ajan.




Mutta tää nyt lähti taas sivuraiteille, höpisen täällä vaan mitä mieleen pulpahtaa. Mut siis joo, ekoina lomapäivinä nyt ei tehty mitään sen ihmeempää, käytiin siskon kaa shoppaileen ja kattoon se uus Cinderella! Oli ihan himohyvä, suosittelen! Jo pelkästään puvustuksen kannalta, jos ootte mun kaltasia mekkofanaatikkoja. Onks toi ees sana?? :D Ja sit käytiin koko perhe ulkona syömässä ja näin. Keskiviikkona lähdettiin Chicagoon yliopistovierailulle, koska veljellä ois haaveena päästä University of Chicagoon, joka on siis ihan huipputasonen. Se Campus oli niin kaunis, oh my goooosh, ihan tylypahka!! Vähän tuli himo ittekkin hakee sinne :P. No ei nyt, en ikinä pääsis sisään, mutta oli huippua päästä näkeen tommonen kunnon huippuyliopisto. Loppupäivä vietettiinkin DownTown Chicagossa syöden ja shoppailen, söin varmaan elämäni parhaan salaatin! Sen sai rakentaa ite ja lohi kruunas kaiken! :D Joo intoilen salaatista, tiedän. Mut siis joo, Disney kaupassa vähän innostuin, Tsum Tsumit on niin sulosia! Disneyn ja japanilaisen Tsum Tsumin yhteistyön tulos siis, niitä on minipehmoleluja ja paitoja ja kaikkee.




Käytiin veljen kaa yks aamuyö myös kattomassa lunear eclipse yhdellä rannalla, joo me hullut herättiin viideltä ja ajettiin kattoon se. :D Mut oli ihan älyhieno kokemus! Käytiin myös yks päivä isoäidin, äidin ja veljen kaa pohjois-Michiganissa niiden kampaajaystävällä ja mää laitoin ekaa kertaa elämässäni väriä päähän!! Ihan luonnollisia raitoja vähän vaan, mut kuitenkin, piristi olemusta heti! :D Torstaina pidettiin pienet poolpartyt äidin siskon talolla, joka on kunnon hulppee huvila, sisäuima-allas siis siellä ja veli kutsu kavereitaan ja sit mä ja sisko mentiin sinne kans. Oli ihan sikahauskaa, pelattiin vesilenttistäkin ja näin. Perjantaina mentiin käymään kaupoilla ja Paint a Pot-nimiseen paikkaan, jossa siis saa valita keraamisen kupin, lautasen tai ihan minkä vaan ja sit maalata sen, ite valkkasin cupcaken mallisen kynäpurkin, mut aattelin käyttää tuikkukuppina :D.



Lauantai päivä vietettiin vaan siivoillen, olikin jo aika siivota tää mun sekanen vinttikämppäni ja tänään oon vaan valmistautunut taas kouluun ja harjotellu tanssipieceja ja näin. Ei kyllä yhtään huvittais mennä kouluun, mutta laskin just et mulla on enää 36 päivää vikaan koulupäivään, sillä seniorit lopettaa jo 19.5. ja Graduation on siitä sitten noin viikon päästä. Ihan hullua, kohta mä oon jo kotona ja tää kaikki on ohi! Vähän alkaa ahdistaa, jos totta puhutaan... Siitä kirjotan kyllä kohta oman postauksen, koska pakko purkaa tää mielensisäinen sekamelska johonkin. Justhan mä päätin lähteä vaihtoon ja nyt ihan pian voin sanoa heipat tälle kaikelle, en vaan ymmärrä. Sit ajattelin myös kirjotella miten vaihto on muuttanut mua ja vois Jenkeistä kohdemaanakin kirjotella. Katotaan miten ehdin! Ajattelin kyllä nyt vähän ryhdistäytyä tän blogin kaa, katotaan miten onnistun. Mutta hei, parempi myöhään kun ei milloinkaan, eiks je?! :D No mutta nyt voisin mennä vaikka syömään ja palaillaan taas pian! :)



Joku päivä saan vihkisormukseni Tiffanylta, clear? :D Käytiin siä siskon kaa itkeen hinnoille ja kuinka kauniita ne on! Ja tossa näkyy vähän uutta tukkaa ja vilaus Tsum Tsum paidasta, I'm in love! Ja kyllä olen 17 v. :D